Tinkan ensimmäinen vuosi

 

Vuosi sitten meille muutti pieni ja päättäväinen pallero, jolle annettiin pitkän pohtimisen ja äänestyksen jälkeen nimeksi Tinka.
Hakumatka Kruunupyystä illan pimeydessä oli jotenkin raastava. Säälitti pikkuinen joka vietiin sisarusten luota yhtäkkiä vain pois. Äidistä vierotus oli ihan muutama päivä sitten tapahtunut. Koko matka oli levoton ja sydän hakkasi varmaan kaikilla.
Kotiin tultua koko perhe istui lattialla ihmettelemässä  ja pentu vaelsi ympäriinsä ikuisuudelta tuntuvan ajan, muutaman tunnin kai,
ennen kuin nukahti omalle pedille.

Kaikki oli muuttunut. Ilta muistutti aivan liian paljon vauvan saapumista taloon. Ensimmäisenä yönä nukkui parhaiten pentu.
Jotenkin tilanne ei minusta ollut yhtään upeaa ja kivaa, lähinnä ahdistavaa. Mutta nyt tiesin että tarvitaan vain aikaa ja rentoa otetta.
Söpömpää otusta ei olisi voinut meille saapua, joka auttoi paljon, sekä se että meitä oli monta.
En tiedä milloin kaikki alkoi sujua ilman epämääräistä outouden tunnetta, mutta kyllä helpotti kun arki tuntui tavalliselta taas. Tunnustaa pitää että ajattelin yhdessä vaiheessa tämän olevan aivan varmasti ensimmäinen ja viimeinen koira joka meille tulee. Nyt en ihan tiedä, mutta ei tuota halua ajatella, koska meillä on nyt meille paras nelijalkainen perheenjäsen.

Ulkona rampattiin uskomattomat määrät, talvi asetti hyvät ja huonot puolensa. Kauhea pukeminen hidasti pennun kanssa ulos ryntäämistä ajoissa ennen lätäkön ilmestymistä lattialle. Toisaalta ulkona oli kylmää ja lumista, pikkuinen ei hirveästi viihtynyt, joten äkkiä toimitus ja takaisin sisälle.
Neljä kuukautta vanha Tinka oli melkolailla sisäsiisti, ensimmäisen juoksunsa jälkeen puolivuotiaana täysin.
Aika monta reissua ulos hankeen aamuyöstä on tehty. Ja käsittämättömän vähän siitä stressattu!
Tinka on reviiritietoinen, todellinen vahti ja paimentaja, metsästysvaistoa löytyy yllättäen myös ja rohkeutta vaikka jakaakin.
Tämä tarkoittaa että haukku lähtee herkästi.

Yllätyin (onhan tämä noloa) että koira ei ole vain rotunsa edustaja vaan aivan oma luonteensa…
Tinkan luonne on topakka ja itsenäinen. Syliin on alkanut haluta oikeastaan vasta syksyn aikana. Ja se on mahtavaa. Olkapäätä vasten ihan omasta halustaan nojaileva silkkinen sheltti sulattaa aivan varmasti sydämen. Kuka vain meistä istahtaa lattialle, käpertyy Tinka varmasti syliin.
Vieraiden kanssa on oikein rotunsa edustaja, tervehtii äänekkäästi, tarkistaa tulijan huolellisesti, antaa ehkä silitellä mutta poistuu nopeasti. Rauhoittuu aika pian omiin oloihinsa ja tarkkailee tilannetta rauhallisesti ja lopulta kyllästyy ja alkaa nukkumaan.

Mikä vuosi!
Yllätyksiä on ollut, yksi niistä on häpeä. On hävettänyt tiellä vastaantulijoita haukkuva koira niin että hikeä on saanut kuivailla. On pyydetty apua, on yritetty ja yritetään. Ei ole oikein osattu ja on tunnustettu että hankalaa on. On alettu vasta nyt tottumaan tähän koiraperhe elämään niin että enää vastaantulijat eivät hermostuta taluttajaa, se vaikuttaa toimivan hihnan päähän asti. Toisinaan.
Maalla vastaantulijoiden määrä on välillä nolla, totu siinä sitten.

Autoilu on hankalaa kun nelijalkainen matkustaja voi pahoin, ei tule ajeltua koiran kanssa huvikseen. Saattaahan tuo vielä helpottaa, voihan myös olla ettei.
Eniten on silti yllättänyt miten rakas tuo karvainen ystävä meille kaikille on.
Varsinkin meistä se joka eniten ja pisimpään vastusti koiran tuloa. Tompan sydän oli menetetty samalla ovenavauksella kun Tinka taaperteli ensimmäisen kerran sisään. Suoraan sydämeen tassutteli hän.
Kotikoira haluttiin, harrastaa ajateltiin lenkkeilyä ja ihan tavallista elämää maalla, metsälenkkeilyä varsinkin on harrastettu ihan hurjat määrät. Se on mahtavaa. Tinka kasvattaa meitä, me välillä onnistumme kasvattamaan vähän Tinkaa. Näin se menee.

Aikamoinen joululahja saatiin viime vuonna. Lahja joka antaa vain antamistaan.

 

 

 

Ett år har Tinka varit i vårt liv nu.
Ett år sen kom vi hem en mörk fredagskväll från Kronoby med liten hårboll på baksätet. Vi hade verkligen blandade känslor. Vi tyckte så synd om liten som mitt i allt hamnade i Öja, utan mamma o syskon. Väl hemma satt hela familjen på golvet och valpen gick omkring i huset en tid som kändes som evighet, troligen några timmar, sen somnade hon i sin säng. Men hon var så tapper och söt, så glädjen kom.
Dock påminde tiden allt för mycket tiden när vi har kommit hem från BB, men nu visste jag att det gäller att ta det lugnt och låta tiden gå, det blir alltid bättre. Och så var det nu också. Kommer inte ihåg när allt började kännas vanligt men nog var det roligt när det gjorde det.

Hon var ju den sötaste valp vi kunde tänka oss och vi var många som tog henne emot. Det gjorde första veckorna lättare. För mig åtminstone. Jag måste erkänna att jag undrade i början varför i fridens namn ville vi ha en hund?! Men den tanken försvann när tiden gick. Hon är bara den bästa möjliga liten hund vi kunde önska oss.
En vintervalp betyder att när valpen ska ut ska man vara dubbelt snabbare än på sommaren, för att en massa kläder ska kläs på innan man stormar ut i snön. O andra sidan behöver man inte vara ute så länge, lillen får kallt, gör sitt och sen kommer man fort in.
Fyra månader tog det, då var Tinka så gott som rumsren, efter första löp som halvårig var hon helt rumsren.

Hur många gånger ha vi rusat ut i snön på morgonnatten under första våren? Och hur lite vi har stressat över det?
Otroligt.
Tinka är en riktigt shetlandssheepdog, vaktar, vallar och en rolig egenskap till, jagar. Hon reagerar snabbt som blixt så allt detta betyder att hon skäller lätt och gärna. Måste också erkänna att kom aldrig att tänka på hur olika hundar är i naturen (jo på riktigt tänkt jag inte tanken..).
Vår Tinka vet vad hon vill och är självständig. Egentligen först under hösten har hon börjat längta efter famn. Vem än sitter på golvet kommer hon strax i famnen. En silkeslen sheltie som trycker sig mot en är nog en hjärtekrossare, sötaste som finns.
Mot gäster är hon lite avvaktande, låter kanske klappa lite, men går fort till sidan och vaktar tills hon tröttnar och börjar sova. En riktig sheltie.

Vilket år det har varit!
En av överraskningar har varit skam. Skam över att en hund skäller som tokig på vägen, hur kan inte vi få stopp på det här?! Svettigt och irriterande minst  sagt. Vi har bett om hjälp, tränat och tränar. Emellanåt lyckas vi, emellanåt inte. Mest har vi lyckats att växa själv under året. Det tycker jag påverkar på andra ändan av koppel mest. Så jobbet fortsätter.
Att man bor på landet hjälper inte heller. Ofta möter vi inte någon alls på vägen.

Men största och bästa överraskning är dock hur kär en hårig liten vän kan vara.
När hon tassade in från dörren för första gången, tassade hon in i hjärtan av oss alla. Men Tom var den som överraskades mest av den överväldiga ömhet man känner mot en hund. När hon tittar med sina runda ögonen på han, är det rätt lite han kan säga emot… 

En hemmahund önskade vi och en sån fick vi, vi kan försöka lär henne, men mest lär hon oss. 
A gift that keeps on giving, det är vad hon är!