Mökkirannan tervaleppä harmaana lauantaina.
Kelit on kyllä pysyneet harmaina, arki ei.
Eilen illan jumpalle lähtiessä huomasin että lähdin kolmannen kerran töihin samana päivänä kävellen, samaan paikkaan, eri hommiin! :)
Aloitimme eilen (Öjan Folkhälsan) perhekahvilan. Näin pienessä kylässä on aina arvoitus, onko monta mahdollista kävijää ja löytävätkö paikalle.
Mutta suureksi iloksemme saimme äitejä ja lapsia paikalle!
Itselleni perhekerho oli aivan mahdottoman tärkeä kun itse juuri oli tullut äidiksi. Viimeinkin löytyi matalan kynnyksen paikka jossa tutustua ihmisiin omalla kylällä.
Sieltä löytyi ystäviä itselle ja lapsille. Henkireikä kotiäidin toisinaan puuduttavaan arkeen. Iloa ja jakamista.
Kotiäiti aikana tulevaisuus mietitytti paljon. Jos joku olisi sanonut silloin että äläpä hättäile, kohta maalaat akvarelleja (ja pidät omaa näyttelyä), olet mukana yhdistyksessä, teet vähän hommia päiväkerhossa, saat ystäviä ja tuttavia, sittenpä alat valokuvata ja teet monenlaista keikkaa. Olisin epätoivosta huokaissut, en olisi uskonut sanaakaan. Miten muka -minä??
Toivoa, sitä on aina!
Nyt, taidan vähän hypätä ilosta, vaikka lihakset pistävät aika tavalla hanttiin, hiihtämisen ja jumppaamisen jälkeen. :) :)
Halaus teille!
Klibbal från villastranden i grå väder.
Vädret är grått ännu bara men vardagen inte.
Igår startade vi (Folkhälsan i Öja) Familjecafé för mammor som är hemma med barn.
I en liten by som vår vet man aldrig om det finns efterfrågan.
Nog var vi glada när mammor med småttingar hittade dit!
För mig var mamma-barn gruppen nästan livsviktig när jag blev mamma själv. En låg tröskel plats där man fick bekanta sig med människor i egen by.
En ljuvlig paus i emellanåt tuff hemmamamma vardagen.
Därifrån fick jag vänner för livet, kom in i byn så att platsen där jag bodde började kännas mera som hem, min by. Likaså hittade barnen vänner.
Glädje är att få dela vardagen.
Under hemmamamma tiden funderade jag ofta och oroade för framtiden.
Vad ska jag bli?
Skulle någon har sagt till mig då, att ta det lugnt nu bara, snart målar du akvareller (håller utställningar), får vänner, kommer in i föreningslivet, jobbar lite i dagklubben, sen börjar du fota och skriva småningom.
Då skulle jag har suckat desperat. Jag?? Nå knappast.
Nu, tror jag att jag tar en hopp av glädje, fastän musklen min vill inte riktigt efter allt skidrandet och jumppa. :) :)
Hopp, det finns alltid hopp.
Kram! :)
