Viikko sitten perjantaina noustiin maihin Pohjanlahden vastarannalla ja halattiin omaa rakasta Wilmaa pitkästä aikaa.
Laivamatkalla syötiin herkullisesta Saaristolaispöydästä, Uumajassa Sjöbris laivaravintolassa niin uskomaton katkarapuvoileipä, Storahotellet taas sai täydet pisteet aamupalasta. Syöminen ja juominen meidän minireissulla sai täydet 5/5!
Seura oli sitä tietenkin myös!
Wilma ja Isaac veivät tutustumaan Bagböle Herrgårdin puutarhaan joka oli valtava ja ainut hetki jolloin harmitti aika paljon etten ottanut kameraa reissuun. Joo ihmettelin kyllä itsekin mutta ilmeisesti kuvaushommia on ollut niin paljon että pidin pienen loman siitäkin hommasta.
Ihanaa (ja outoa…) oli nähdä että tytär viihtyy siellä missä syksyn ajan nyt on.
Outoa siksi että ulkomailla! Vaikka matka on lyhyt on se siltikin pitkä.
Elämä on niin ihmeellistä. Samalla kun iloitsee että näin hauska tilanne tuli meidän perheeseen, iloitsen erityisen paljon siitä että toinen lapsi asuu 15 minuutin päässä.
Pääsee nopeasti apuun jos tarvitaan. Vaikka luotankin siihen että molemmat pärjäävät siellä missä ovat.
Lähden silti samantien jos tarvitaan!
Äitiys on koko elämän pituinen tehtävä. Parasta mitä on.

En vecka sedan steg vi i land på andra sidan Bottenviken och kramade vårt kära Wilma.
Maten under vår miniresa var 5/5, Skärgårdsbord i båten (så gott, så mycket att äta!), Sjöbris i Umeå (vilken räksmörgås!), morgonmål i Storahotellet (så vackert o mysigt). Sällskapet var dock också helt underbart och kärt.
Wilma och Isaac tog oss till Bagböle Herrgård, så mäktigt och vackert där! Ändå stunden jag ångrade faktiskt att kameran var inte med. Så dit måste man på nytt och fota.
Det är både härligt och konstigt att se hur ens barn trivs i andra landet.
Tacksamheten dock att ett barn bor 15 minuter från oss är stort.
Man vill ju vara redo att hjälpa ifall man behövs! Litar helt o hållet att båda älsklingar klarar sig hur bra som helst men livet är fullt av utmaningar och mammahjärta ändrar aldrig. Så länge man lever är ens viktigaste och bästa uppgift att vara mamma.

Keskiviikko ja alkaa tuntua viikonlopulta!
Johtuu siitä että on rauhallisempi viikko menossa ja viikonloppuna mennään vihdoin Ruotsiin.
Niinpä siivosin ja lämmitin saunan. Ja sytytin kynttilät.
Pitkin viikkoa olen silmäillyt tuuli ennustetta viikonlopulle. Pelkkä aaltojen silmäily riittää että alan voida pahoin ja hyvässä muistissa on Ahvenanmaan matka jokunen vuosi sitten kun seilattiin 17 m/s tuulessa kohti Helsinkiä.
En tykännyt yhtään.
No nyt näyttää hyvältä vielä, ehkä päästään buffettiin! Pääasia että päästään tapaamaan Wilmaa!

Kutsu kävi kuvaamaan Jaanan synttärijuhlia joissa teemana oli 80-luku.
En ole ihan hirmu heittäytyjä näissä asujutuissa, mutta nahkarotsi jonka Tompan mummu on tehnyt 80-luvulla ja kreppirauta, näillä sain jotain aikaiseksi. Kreppiraudan sain lainaan kampaajaltani Lenalta, ei ole oma säilynyt.
Sitä mukaa kun tukka meni krepille alkoi tulla mieleen kaikenlaista.
Oma huone kotona, julisteet seinillä, äiti auttamassa kreppaamaan tukkaa disco iltaa varten.
Loputon epävarmuus miltä näyttää, että sopisi joukkoon, ettei erottuisi liikaa mutta olisi kumminkin sopivan hyvän näköinen.
Kaikissa disco ja Himangan halli reissuissa oli parasta kotiinpaluu.
Mutta eilen oli hulvaton meininki, pastellivärejä, kimallusta, takatukkaperuukkeja ja jumppavetimiä!
Sitä paitsi tein melkein sitä mistä haaveilin 80-luvulla! Jos olisin uskaltanut niin olisin alkanut toimittajaksi.
Paikallislehteen teinkin pari juttua nuortensivulle. Oi aikoja!

Perjantain ihmettelyä kotona. Ilman aikatauluja koko viikonloppu.
Jostain syystä on vain kiva että sateiset kelit tulivat eikä viitsitty mökille.
Ei pakkaamista eikä kiirehtimistä mihinkään. Vain hiljalleen lämpenevä palju takapihan kuusimetsän katveessa.
Keittiön pöydällä kynttilät, anopin syyshortensiat maljakossa.
Viikonloppureissu Uumajaan varattuna.
Vaikka nyt ei aurinko paista kuten kuvissa pari viikkoa sitten, mielessä se paistaa.

Syyskuun alku on ollut aivan hämäävän lämmin, tuntuu että kesä jatkuu vielä.
Mutta keltaiset lehdet nurmikolla ja pimeät illat kertovat totuuden.
Viikonloppuna saatiin Wilma kotiin. Edessä on syksy Ruotsissa opiskellen ja seurustellen.
Kun katselin pihalta pois kääntyvän toyotan perää mietin sitä pientä pellavapää tyttöä joka aina kun lähti huoneesta huikkasi heihei mamma ja huiskautti kädellä. Joka kerta. Katselin silloin sitä pientä ja mietin että mitenhän pitkälle sinä vielä mamman luota lähdet.
Kun lapsi uskaltaa enemmän kuin itse uskalsi niin kasvatus hommat on ihan hyvin onnistuneet!
Silti pitää pyyhkäistä silmäkulmaa. Mutta samalla hymyillä, siunata matkaan ja hymyillä.

Soliga och varma dagar gör att man vill tro det är ännu sommar.
Men gula blad och mörka kvällar säger annat.
Vi fick ha Wilma hemma under helgen.
Hon ska ha en annorlunda höst i Sverige, studerar och sällskapar där.
När jag såg toyotan svänga ut från gården tänkte jag på den lilla söta flickan som var endaste gång hon lämnade rummet sa glatt hejdå mamma! Då tänkte jag, undrar hur långt ifrån mamma du tänker ännu resa när du blir stor.
När ens barn vågar mera än man själv vågade så kan man konstatera att jobbet är gjort för den delen.
Men inte kan man undvika tårarna.
Törkar tårarna och ler, släpper taget och välsignar, du är min lilla flicka alltid ändå.

Toukokuussa kun kesä vyöryy ja luonto herää tuntuu että ei ole tämän parempaa.
Koska kesä on edessäpäin. Mutta elokuu.
Linnunlaulu on kyllä kadonnut. Jäljelle jää muutama sirputtaja, kurkien tööttäilyt ja joutsenten töräyttelyt.
Mutta kun elokuu antaa parastaan, tuuli on lämmin ja ihana, auringossa on kuuma ja miettii vieläkö sitä pitää ajatella päivettymistä mutta unohtaa sen sitten samantien. Vihreä on jo vähän taittunut keltaiseen ja vedet on kylmät ja kirkkaat.
Niin kaunista!
Ei voi olla tuntematta suurta kiitollisuutta kun saa istua omalla terassilla ja tuijottaa merelle.
Ottaa tietenkin välillä puhelin käteen ja pari räpsyä. Lisää kahvia ja taas huokailua.
Aamu-uinnilla tulee rehvakkaampi olo kun vesi on niin kylmää.
Venetsialaiset on kruunu elokuulle. Saaristo pörrää ensin kun kaikki säntäävät mökeilleen.
Sitten liikenne hiljenee, rannat hämärtyvät, tulet syttyvät ja pauke alkaa.
Sekin on kyllä aika paljon maltillisempaa kuin 15 vuotta sitten.
Rannat lepattavat, roihuavat ja veneet ajavat hiljaa pimeässä.
Terassille virtaa kylmää ilmaa, lisää vaatetta vedetään päälle, vilttejä jaetaan ja istutaan taljojen päällä tuijottaen pimeälle merelle. Viimeiseksi vielä hampaita pestessä pitää kävellä laiturin päähän ja vesi on mustaa ympärillä. Tähdet taivaalla, rantojen mustat siluetit joita tulet kiertävät kuin helminauha. Ei tahdo malttaa mennä lämpimään mökkiin nukkumaan.
Lopulta pitää antaa periksi. Vaimeaan poksahteluun ja ikkunasta näkyviin tuliin nukahtaa.
Kiitos kesä.

Perjantai-iltana mökkiradio soi, sauna lämpenee ja aurinko kimaltelee tyynellä lahdella.
Metsästä mökin takaa virtaa viileää ilmaa ja kohta villasukkia saa kaivaa esille.
Tänäänkin sain kuvata hautajaiset ja silläpä oikein virallisen oloinen selfie.
Tänä kesänä on sattunut hautajaisten kuvaus aina hääkuvauksen kanssa samalle viikolle.
Iloa ja surua niin konkreettisesti. Yhtä lailla kiitollinen että saa molemmissa kuvata.
Varsinkin surukuvaus on kuin nostaisi yhden taakan pois surevilta.
Ja toivoakseni kuvista saa lohtua kun täytyy jatkaa eteenpäin.
Tämmöiset illat rannalla, tuoksut, äänet, sudenkorentojen lennot, hiljaa huojuvat kaislat.
Ne pitävät sielua niin lähellä ettei väliin mahdu murheita, vain hiljaista ihmettelyä.

Tuulinen oli tiistaipäivä muttei kumminkaan ihan hirmumyrskyksi täällä rannalla yltynyt.
Tavattiin puistossa Annikan kanssa pientä kuvauspalaveria varten ja tyrkkäsin kameran Annikan käteen.
Samantien jostain syvältä kaivautuu ääni joka selvittää että ai tuulessa sinusta kuvia, ei tuu onnistuun!
Sitä ääntä vastaan täällä elämässä pitää taistella!
Niinpä muutaman räpsyn jälkeen pidettiin jälleen kerran terapeuttinen juttutuokio mitä me oikein itsestämme ajatellaan ja vielä enemmän MIKSI. Vaikka ajatukset jäisivätkin vajaiksi, parasta ja tärkeintä on että ne sanotaan ääneen YHDESSÄ.
Illalla tavattiin yhdistyksen naisten kanssa meidän mökin terassilla.
Meillä on aina kaksi asialistaa käytävänä läpi.
Folkhälsanin ja sitten se tärkein eli meidän kaikkien kuulumiset.
Käytiin ensin uimassa ja sitten istuttiin auringon lämmössä ja välillä huudettiin ohoo kun tuuli piiskasi metsää ympärillä. Sydän on lämmin kuin terassin puulattia kuuman päivän jälkeen kun saa omistaa elämässään niin ihania naisia.
Ja se tärkein niistä täyttää tänään vuosia, onnea rakas äiti!

Tisdag var en mycket blåsig dag när vi träffades i parken med Annika.
Tryckte kameran i hennes händer för att ta några bilder av mig och med det samma känner man igen rösten som säger att hur i världen tror du att det kommer någon bra fotona av dig i blåsten. Ja den rösten ska vi kämpa emot här i livet!
Så det blev igen en terapi stund med prat om vad tänker vi egentligen om oss själva och VARFÖR.
Fastän det aldrig blir riktigt klara svar blir det ALLTID lättare att fortsätta dagen efter en sån stund.
Att prata och skratta tillsammans är medicin för själen minnsan.
På kvällen hade vi styrelsemöte vid vår villa. Den inledde vi med simtur och kaffe. Det var skönt och varmt att sitta i le tillsammans. Vi har alltid två föredragningslista av gå igenom. En för styrelsen en för hur har vi det just nu i livet.
Ni fattar vilken lista är viktigare.
Efter en dag som igår är man varm i själen som terassgolvet efter en solig dag.
Att ha så underbara kvinnor i sitt liv är en rikedom utan like.
Och idag fyller den viktigaste kvinnan år, grattis kära mamma på din dag!

Viikonloppuna puhalsi viileät ihanat tuulet ja aurinko paistoi kun juhlittiin pienillä porukalla Maxin valmistujaisia. Aivan mahdottoman ylpeä meidän Mägästä joka puski yhteisöpedagogin opiskelut läpi koronan ja teki töitä samanaikaisesti jo kirkon nuoriso-ohjaajana. Viimeksi eilen hymyilytti kun prisman käytävillä käveltiin sattumoisin samalla kauppareissulla ja hyllyjen välistä ryntäsi joukko mopopoikia Maxia morjenstamaan. Kaukaa kuului jo iloinen Mägä huutelu ja bensa haisi metrien päähän. Ihanat mopopojat. Todellista onnea on kun näkee että lapsi on löytänyt ammatin jossa omat parhaat puolet saa käyttöön.
Kuvissa on kuitenkin Wilma ja Isaac joka tuli kotoaan Uumajasta juhlimaan meidän kanssa.
Sitä vaan tahtoo parasta lapsilleen, että löytäisivät onnen, että löytäisivät paikkansa elämässä.
Sitä ei voi valita kenenkään puolesta, voi vain olla aina valmiina auttamaan.
Mutta varmaankaan ei liian valmiina ettei tule sanomista.

Milloin viimeksi sunnuntai on ollut NIIN oikeasti sunnuntai kuin tänään?
Väsyneenä viikosta sai mennä eilen nukkumaan, aamulla nukkua pitkään, auringonpaisteessa käydä hidas aamulenkki, juoda iltapäiväkahvit terassilla ja istua vaan ja antaa suloisen lämpimän kesätuulen pyyhkiä väsyneitä kasvoja.
Jotkut viikot ovat piiitkiä kuten tämä mennyt. Yleensä ne hujahtavat ohi.
Mutta nyt on ollut töiden, huolien, ilojen, täyden kalenterin, stressin täyttämiä päiviä jokainen paitsi tämä suloinen sunnuntai. Tänään on se päivä kun voi vilkaista taakseen ja nähdä että JOKAINEN asia järjestyi.
Joko selkeästi tai mystisesti tai humoristisesti.
Jumalan huolenpitoon luottaminen on ihmeellistä.
Sitä roikkuu kiinni toivossa epätoivoisesti. Kyllähän tähän asti on apua tullut, mutta entä jos ei tänään…
On meissä ihmislapsissa kestämistä, mikä lupaus meille riittäisi että luottamista riittäisi jokaiseen päivään?
Niinkuin mannaa erämaassa, jokaiselle päivälle oma annos.
Niin meillekin on tarjolla joka päivä.
Kun ei voi elääkään muita päiviä kuin tätä yhtä päivää kerrallaan.
Ja tänään paistaa aurinko.